Tuon kiven taakse juoksin
raivoavaa äitipuolta pakoon

Noin kertoi Ruotsin Maija Aino-äitinsä sanoneen heidän ajaessaan autolla tietä joka viertää Järvenpään pihaa, siitä metsien läpi entiselle Kangasjoen talolle, joka on tänään metsästysseuran leiripaikka, siitä kinttupolkuna jatkaa, vastaan tulee Peltomäen mäkinen tupa, siellä asui Kutsetin, nykyisen Stora-Enson työnjohtaja Emil, kääntyy tie kohti Posulaa, eikö sielläkin heinää tehty (huh), yhä kulkee tie metsien läpi kunnes puhkaisee itsensä maantielle, joita kivenporaajat - Reittu ja edeltäjänsä - vuonna 1904 maantieksi tasasivat ja joka Kumpuselän läpi vie kohti Petäjäkylää, Vuohtomäkeä, Pyhäsalmea, kaukana odottaa Oulu.

”tuon kiven taakse juoksin pakoon”

– Hetkinen. Onko tämä totta? Totta se on totta. Autosta käsin Aino jopa tunnisti paikan. Tämän tien varressa Ainon syntymäkoti siis sijaitsi. Talolle erkanevan sivutien pituus on noin 300 metriä, tuohon aikaan tien vierus lie ollut avointa peltoa.

Miksei siitä koskaan kerrottu, ei sanallakaan. Oliko Ainon synnyinkoti, lapsuuden ensi koti todella tämän tien varressa. Tien joka kulki Ainon sittemmin hoivaaman Järvenpään tuvan ja navetan välistä, melkein naapuriksi miellettävä. Matkaa - olisiko seitsemän kilometriä, kymmentä enempää ei ainakaan. Matkan olisi voinut jopa kävellä kuten siihen aikaan oli tapana.

Soitin Maijalle Ruotsiin uudestaan. Nyt sinun on pakko tulla Suomeen. Tulet näyttämään missä se kivi oli. Ellet tule autolla, nouset junaan Kalmarissa, vaihdat junaa Växjössä, torkut kohti Tukholmaa, tulemme sieltä hakemaan. - Ei, ei tärpännyt.

Facessa on ryhmä ’Keiteleen vanhat valokuvat’. Koulukaveri minut siihen usutti, hyvä niin, hauskoja kuvia, liittykää muutkin. Kerran oli kuva Kumpuselän koulun oppilaista. Keksin kysyä, tietääkö kukaan missä oli Nuutila-niminen talo, vieläkö taloa on. Tietäjä löytyi. ”Talon nimi ei ollut Nuutila, vaan Muutila, talo sijaitsi Kumpusjärven länsirannalla, rakennukset ovat hävinneet.” Facessa lähetin tietäjälle viestin: ajelemme sielläpäin, lähtisitkö oppaaksi näyttämään talon paikkaa, siis Ainon synnyinkodin pihamaata. - Sopii, hän vastasi.

Viitasaarelta ajoimme Eija, Hannel ja minä Järvenpään talolle Keiteleellä, vettä vihmoi. Reilut pari tuntia kahlasimme suopursuissa, ensi askelella ojan yli hypätessä jalka humpsahti nilkkaa myöten vetiseen saveen, sellainen kuuluu asiaanasiaan. Pari ämpäriä puolukoita, enemmänkin. Litimärkiä olimme mutta mitä olisi syksy ilman sadetta. Navettaladon kaapista pihkaiset työhousut ja pusakka tilalle, tässä asussa kohti Kumpuselkää. Pyhäsalmen tieltä kääntyy vasemmalle tie nro 67, sama tie joka erämaan läpi kierrettyään hivelöi Mustinjärven rantaa ja Järvenpää pihapiiriä.

Koskenniskan, oppaamme talon pihaan emme tohtineet autolla porhaltaa, jäimme odottamaan. Oppaamme asteli auton luo, samantien alkoi tarinat. Kahvia juodessa kertoi mistä kaupunkilaiset tunnistaa. Eivät uskalla ajaa pihaan vaan jäävät norkoilemaan. Jassoo, me ollaan kaupunkilaisia, savesta juuri noustiin.

Eka tarina koski siemenperunoita. Koskenniskalta olivat siemenet kerran päässeet loppumaan. Kuulemma Järvenpäässä olisi, oli joku tietänyt. Lähtivät hakemaan. Kellarista Aino kantoi säkillisen perunaa. - Haen samantien toisenkin, oli Aino sanonut ja siinä se jo oli. Näin toimii vastavuoroisuus. Koskenniskan oppaamme tiesi kertoa että lapsena Aino oli juossut Muutilasta tietä pitkin Koskenniskalle asti, matkaa ehkä 700 metriä, tuli siis turvaan. Se oli hänen turvakotinsa. Nyt lapsuuden turva vaihtui aikuisten oikeesti siemenperunoiksi. Kumpuselän perunatalous pelastui ja kukoistaa yhä.

Koskenniskan tuvasssa joimme kahvit, muisteluita riitti puolin ja toisin. Kuulemma Kaipaisetkin asuivat aluksi maakuopassa Järvenpään tilan perukalla, sitten vasta pystykorvatalossa Kangasjoen alapuolla. Mustinvuoren takarinteellä salaman sytyttämää metsäpaloa Koskenniskan veljekset ja Järvenpään Reittu olivat sammuttaneet yhdessä, me pojan hiutaleet istutimme paloaukealle männyntaimia auringon jumalattomassa paahteessa.

Pakoihin pakotettu Aino-lapsi oli lopulta haettu äitipuolensa luota tätinsä hoiviin. Tapana siihen aikaan kuulemma oli että talonväki syö ensin ja hakutyttö sen jälkeen mikäli ruokaa jää. Ruokana saattoi olla perunan hitukuoria, näin on parikin henkilöä kertonut. Noissa oloissa tuo saattoi olla luonnolliseksi koettavaa, ja kelle olisi nälkäänsä itkenyt.

Kalevi-vainaa kertoi että tätinsä hoivissa Aino oli innokas poimimaan marjoja. Niin oli myöhemminkin. Kun Reittu ja Aino myöhemmin elivät kahdestaan eivätkä lehmät ja hevonen enää vaatineet aikaa, he kantoivat heinäsuolta ämpäreittäin puolukkaa, virittävät tuvassa sängyn puukannen viettäväksi ja kaasivat puolukat vierimään kantta pitkin niin että roskat jäivät erilleen. Tänään tuota kutsuttaisiin innovaatioksi. Valtionapua siihen ei tarvittu eikä veroa makseltu.

Muistanko oikein että vuosikymmeniä myöhemmin ajettiin autolla Lötkänmäeltä Pihtiputaalle. Aino kertoi kuinka hän kerran käveli tätinsä talolta metsiä pitkin putaalle avojaloin, 30 kilometriä, lie taluttanut lammasta myytäväksi. Ei siihen aikaan kenkiä ollut (vaikea uskoa, muistankohan oikein).

Talutimmne mekin, Aino piti turpanarusta, minä perässä vitsa kädessä, kiimainen lehmä Tanelin sonnilla käymään, maantietä pitkin, seitsemän kilometriä kumpaankin suuntaan.

Myös Hannel ja Aino olivat taluttaneet lehmää sonnin luo mutta metsän polkuja pitkin, läpi saastamoisen maan. Kuopion tehtaalle siellä kuorittiin koivuisia lankarullapölkkyjä, siitä rosmo ministeriksi yleni, liekö saastamoisen säätiö yhä samaa perua. Myös lehmiä Saastan paimennettiin, kullervoja oltiin, ei siihen Lönnrotia tarvittu. Tuuli humisi puissa, polun varrella honka, kivetön leipä

- Muutila siis. Nyt jännitti, olihan Aino-äiti siellä maailmalle tullut. Salaiseksi jäänyt paikka josta kukaan ei koskaan lausunut sanaakaan. Ensi ihmetys: erämaan läpi kiertävältä tieltä erkanee avoin, kerrassaan kaunis sivutie. Eihän siellä ole asuttu kymmeniin, ties sataan vuoteen. Yleensä luonto tietää mitä tehdä. Matkaa kadonneelle talolle on kolmisensataa metriä. Tien loppupäässä vesakko jo röyhyää mutta metsästäjäoppaamme porhaltaa maasturillaan vesakon yli. Tuo kuusikko tien varressa on Muutilan entistä peltoa, hän sanoo. Olin arvellut että talolle on käynyt kuten Eevan ja Emerikin Mustinjärvelle. Talon paikkaakaan ei kuusten seasta enää löydä.

- Eikö mitä: avarahko aukio, pihamaa, jota järven laineet hivelee. Kuvittele siihen avoimet pellot ympärille - niin oli Järvenpäässäkin ennen, Ainon sitä asuessa. Tämä on ollut kaunis paikka. Pihamaan ympärillä muutamat koivut, haavat ja kuuset ovat saaneet kasvaa kymmeniä, ellei satakunta vuotta. Talo oli tässä, opas näyttää, sammaleen alta löytyy kivijalkaa. Talo on ajettu kaivinkoneella maan tasalle. Näin meille tehdään, maan tasalle. Nurkkahuoneeseen. Takuupalkalle. Kuultavaksi kutsutaan. Eduskunnan virastossa. Sukupolven ketjussa elämme. Imnpivaaran joutokansaa olemme.

Oliko Aino-lapsella nurkkama missä nukkua ja olla hiljaa. Tuossa ovat uunin ja piipun jäännökset, kumpare erottuu. Kivijalan molemmin puolin on tänään kuivettunut pihlajapuska. Noille oksille Aino-tyttö on kiipeillyt, yksivuotiaana, kaksivuotiaana, kolmivuotiaana. Kiipeilykaveria hänellä ei ollut. Miksi ei? Pikkusisko vei äitin, kiteytti Aino asian. Ainon äiti, Armida, sittemmin Ainon lasten mummo, kuoli toisen lapsen synnytykseen. Myös lapsi kuoli. Aino jäi orvoksi. Oliko hän tuolloin kolmevuotias? Ymmärsikö hän mitä tapahtui. Miten leski-isä ja Aino-orpo elivät ja selvisivät seuraavat ajat, aluksi kahdestaan.

Tuon kiven taakse juoksin äitipuolta pakoon. Myöhemmässä elämässään Järvenpäässä Aino hoiti lehmiä huolella. Joku arveli sen johtuneen siitä, että lapsena hän oli piiloutunut myös lehmien joukkoon. Tarinamme jatkuu. Siitä irtoaa mietittävää ja oppimista.

* * *

Ikkunasta pakenivat Jukolan Juhani, Tuomas, Aapo, Simeoni, Timo, Lauri ja Eero. Pakenivat kirkon keppiä, valtion voutia, kohta jo mylvivää härkälaumaa Impivaaran kivelle. Vedestä pakoon rynnisti Kalevalan Aino, Väinämöistä pakoon. Kiven taa pakeni Muutilan Aino. Järvenpäässä myöhemmin Aino piiloutui perunapeltoon kun ei kestänyt nähdä poikansa lähtöä suutariksi etelään, sitten lasinleikkajaksi Ruotsiin. Suomessa tätä kutsutaan hyvinvoinniksi. Having, lovin, being, kiteyttää tieteen kirkasvalo. Omasta paosta kerromme, koska ehdimme. Suomen menetystarinan tässä alamme. Kerromme kuinka himmennettiin päältämme pohjan tähden valo. Väinö Linna kaanoniksi saatettu, tieteen akateemikoksi mitaloitu, Suomen menestystarinaksi ylevöity. Kirjamme tässä kertoo Suomen menetystarinan.

Suomalaisiksi emme ala. Pakolaisia olemme. Tarinamme kuvia Ainon pakopaikoista voit katsella täältä:

https://www.facebook.com/
media/set/?set=a.10234801997701569&type=3